Valtasäädyt

 

SÄÄTYHISTORIA


Pikalinkit

›   ETUSIVU
›  TIEDOTTEET
›  TAPAHTUMAT
›  ILMOITTAUDU
›  HALLITUS
›  LIITY JÄSENEKSI
›  SÄÄNNÖT
›  VAAKUNA
›  LEHTIARTIKKELIT
›  SUKUTIETO LOMAKE
›  FACEBOOK
›  PALAUTE

Säätyjen historia

Sääty-yhteiskunnan historia ja etymologia

 

1.

Sääty-yhteiskunnan synty

Sääty-yhteiskunta tarkoittaa yhteiskunnan jäsenten jakautumista ryhmiin, joiden välillä vallitsi tiukka arvojärjestys. Eurooppalaisen sääty-yhteiskunnan takana oli kristillisen kirkon näkemys, jonka mukaan Jumala on asettanut ihmiset säätyihin, joista kullakin oli oma tehtävänsä yhteiskunnassa. Kirkon käsityksen mukaan yhteiskunta tarvitsi niitä jotka sotivat, niitä jotka rukoilivat ja niitä jotka tekivät työtä. Näin muodostui jako aatelisiinpapistoon ja talonpoikiinTalonpoikien tehtävä oli tuottaa ruoka aatelistolle ja papistolle. Kaikki talonpojat eivät omistaneet viljelemäänsä maata, vaan osa heistä työskenteli jollekin maanomistajalle ja eli melkein maaorjanasemassa. Kaupunkien kauppiaat ja käsityöläiset, jotka esimerkiksi Suomessa muodostivat erillisen säädyn, porvariston, eivät sisältyneet kirkon määräämään säätyjakoon Etelä-Euroopassa. 1100-luvulta lähtien porvarit alettiin lukea kuuluviksi työtä tekevien joukkoon talonpoikien kanssa. Heidän asemansa oli vahvistunut kaupunkien merkityksen kasvamisen myötä. Talonpoikaissäädyn nimeksi tuli kolmas sääty. Säädyt erottuivat toisistaan esimerkiksi elämäntavan, käytöstapojen ja pukeutumisen avulla. Joistakin aatelisnuorukaisista kasvatettiin ritareita. Aatelisilla oli varaa teettää vaatteensa hienoimmista ja kalleimmista kankaista ja ostaa ylellisyystuotteita, kuten mausteita ja turkiksia. Toisaalta säädyt saattoivat sekoittua siten, että korkeimpiin kirkon virkoihin nimitettiin aatelisia. Keskiajalla eri ammattien harjoittajat alkoivat jakautua ammattikuntiin eli kiltoihin.

2.

  • Kuningas

Kuningas on kuningaskunnan miespuolinen monarkki. Kuningas on monarkkien nimityksistä yleisin, koska useimmat monarkiat ovat kuningaskuntia ja perinteisen käytännön mukaan monarkin miespuolisilla jälkeläisillä on kruununperimysjärjestyksessä etuoikeus valtaistuimeen ennen mahdollisia sisariaan, vaikka nämä olisivat miespuolista perijää vanhempia. Tilanne on hieman muuttumassa, kun viime vuosikymmeninä monissa kuningaskunnissa on siirrytty sukupuolesta riippumattomaan kruununperimykseen ja siten todennäköisyys sille, että maahan tulee uuden kuninkaan sijaan kruunullinen kuningatar, on suurempaa kuin aikaisemmin oli.

Nykyisin kuningas on monissa maissa lähinnä symbolinen ja muodollinen valtionpäämies, jonka tehtävät ovat enimmäkseen edustus- ja seremoniatehtäviä. Tällaisilla kuninkailla joko ei ole lainkaan poliittista valtaa (kuten Ruotsissa) tai valtaa on jonkin verran, mutta se on lähinnä muodollista ja käytännön merkitystä sillä on vain poikkeustapauksissa (kuten Espanjassa). Ylin vallankäyttäjä näissä maissa on tavallisesti pääministeri. Kuninkaan asema on nykyään tavallisesti perinnöllinen ja hän säilyy tavallisesti kuninkaana kuolemaansa asti, kun taas esimerkiksi presidentit valitaan määräajaksi. Kuningas voi kuitenkin vapaaehtoisesti luopua kruunusta eli jättää kuninkaan aseman.

Kuninkaan vaimosta käytetään nimitystä kuningatar. Tällaisilla kuningattarilla on harvoin varsinaista valtaa, joskin historian saatossa on ollut poikkeuksiakin. Kuninkaan kuollessa kuningatar toimii yleensä holhoojahallitsijana, jos perillinen on vielä alaikäinen. Esimerkiksi Ranskassa kuningatar Anna Itävaltalainen toimi holhoojahallitsijana vuodet 1643–1651, kunnes hänen poikansa Ludvig XIV saavutti täysi-ikäisyyden.

Kuninkaan ja kuningattaren naispuolisia jälkeläisiä kutsutaan prinsessoiksi ja miespuolisia prinsseiksi. Valtaistuimen perijä on kruununprinssi tai kruununprinsessa, paitsi Isossa-Britanniassa, jossa tällaisia arvonimiä ei ole käytössä (mutta hallitsijan vanhimmalle pojalle saatetaan myöntää Walesin prinssin arvo).

3.

Etymologia

Suomen ja vironkuningas-sana on varhainen, ehkäpä jo pronssikautinengermaaninenlainasana muodosta *kuninggaz, josta ovat muodostuneet muun muassa ruotsinkonung (kung), englanninking ja saksanKönig. Suomessa ja virossa sana on niiden ei-germaanisuudesta ja ei-indoeurooppalaisuudesta huolimatta säilynyt siis paremmin ennallaan kuin germaanikielissä, mikä on muutenkin yleistä. Sama germaaninen sana on lainattu varhain myös slaavilaisiin kieliin, joissa sitä edustaa esimerkiksi venäjänknjaz (князь) ’ruhtinas’.

4.

  • Ritrari

Ritari oli keskiaikanen raskasaseinen ratsuväensotilas. Taistelukentällä ritarien tehtäviä olivat rynnäkkö ja pakenevien vihollisjoukkojen takaa-ajo. He myös kamppailivat toisiaan vastaan viihteellisissä turnajaisissa. Aseinaan ritarit käyttivät yleensä peistä, miekkaa, nuijaa tai sotavasaraa. Ritarin koulutus alkoi seitsemänvuotiaana, ja ritariksi mies lyötiin yleensä aikaisintaan 21-vuotiaana. 1200-luvun kuluessa ritarin arvonimi alkoi rajoittua ylhäisaateliston keskuuteen.

5.

Palvelus

Ritari suoritti asepalveluksensa esimerkiksi suvereniteetille tai vaihtoehtoisesti feodaaliselle tai uskonnolliselle auktoriteetille. Palvelus saattoi olla velvoite feodaalisessa yhteiskuntajärjestelmässä, tai ratsupalveluksen suorittaja halusi itselleen erityisoikeuksia palveluaan vastaan. Tyypillinen erioikeus ratsumiehestä varusteineen on ollut vapautus veroista. Ruotsin valtakunnassa ratsusotilas varusteineen katselmoitiin vuosittain tätä kuninkaan veroa vastaan, joka oli asuintilakohtainen, eikä perinnöllistä erioikeutta tunnettu koko keskiajan aikana. Verovapaus ei koskenut muuta maaomaisuutta eikä välttämättä vapauttanut muista mahdollisista toimeenpannuista veroista, joita on kannettu vaihtelevasti.

6.

Ritarilaitoksen historia

Antiikin roomassa ritari tarkoitti alun perin ratsupalvelusta suorittavaa kansalaista. Heitä oli kahdenlaisia: valtion kustantamalla hevosella ratsastavia (equites equo publico) ja itse hankkimallaan hevosella ratsastavia (equites equo privato). Vähitellen ritarit erottuivat omaksi säädykseen, jolla oli erityisiä oikeuksia. Ritarisäätyyn pääsivät myöhemmin myös muut kuin sotilaat, esimerkiksi varakkaat maanomistajat, puhujat ja oppineet.

800- ja 900-luvuilla ritarit olivat Länsi-Euroopassa raskaasti aseistautuneita ratsumiehiä, ammattisotilaita, joiden sosiaalinen status ei välttämättä ollut erityisen korkea. 1000-luvun mittaan alkoi levitä ajattelu, jonka mukaan ritarit olivat ”Kristuksen sotilaita” ja muodostivat erityisen sääntökunnan, joka oli sitoutunut kristinuskon puolustamiseen, uskollisuuteen, heikkojen ja naisten suojelemiseen ynnä muihin hyveisiin. Ritareiden kasvava arvostus johti siihen, että myös aateliset ja ruhtinaat alkoivat esiintyä ritareina. 1100-luvun kuluessa alettiin kaikkia ritareita pitää aatelismiehinä. Ritarius ei ollut alun perin perinnöllistä, vaan sen saattoi ansaita vain omin teoin. Perinnöllinen ritarisääty tunnetaan vasta vuodesta 1186.

1100- ja 1200-luvuilla kehittyi aristokraattinen ritarikulttuuri. Kuningas tai ruhtinas löi miehen ritariksi, kun tämä oli osoittautunut sen arvoiseksi. Ritarit kamppailivat toisiaan vastaan juhlallisissa turnajaisissa. Ritarikulttuuriin kuului myös romanttisen rakkauden ihanne. Varhaiskeskiajalta periytyvää sankaritarustoa tulkittiin uudelleen ritari-ihanteiden valossa. Kuningas Arthurin hovi alettiin mieltää ritarillisuuden esikuvaksi. Toinen merkittävä esikuva olivat Rolandin laulun kreivi Roland ja hänen toverinsa eli paladiinit. Ritari-ihanteista ja urotöistä kerrottiin ritarirunoudessa (jota esittivät trubaduurittruveerit ja minnelaulajat) sekä ritariromansseissa. Ritareiden elämäntapaa, kunniakäsityksiä ja arvomaailmaa ihannoitiin tuon aikakauden kirjallisuudessa. Jalomielisyyttä, armeliaisuutta ja kohteliaisuutta osoittavaa henkilöä voidaan vielä nykyisinkin nimittää kunnioittavasti tai leikillisesti ritariksi.

1200-luvun kuluessa ritarin arvonimi alkoi vähitellen rajoittua ylhäisaateliston keskuuteen. Taistelukentällä raskaan ratsuväen tehtäviä saattoivat ritareiden ohella hoitaa myös alemmat aatelismiehet (näiden nimityksiä olivat muun muassa asemiehet ja soinit) tai jopa aatelittomat palkkasoturit. Kun raskas, haarniskoitu ratsuväki menetti nopeasti sotilaallista merkitystään 1500-luvulla, ritarin nimityksestä tuli lopulta pelkkä kunnianimi.

7.

Ritarilaitos Ruotsin valtakunnassa

Ritarisodankäynti omaksuttiin 1200-luvulla myös Ruotsin valtakuntaan, jossa se syrjäytti ledung-järjestelmän. Suomen ja Ruotsin säilyneissä kirjallisissa lähteissä käytettiin kirjavaa ja epäyhtenäistä termistöä. Riddare-termiä käytettiin raskaasta ratsusotilaasta, jonka kuningas henkilökohtaisesti oli lyönyt ritariksi omassa seremoniassaan. Ritariksi lyödyillä oli myös ainakin periaatteessa erityinen paikka ratsuväen taisteluryhmityksessä. Ritareita ei lyöty monta, ja esimerkiksi Turun linnan päälliköistä vain kahden tiedetään saaneen tämän arvon. Varhaisin nimeltä tunnettu suomalainen ritari oli Suontaan kartanon Niilo Olavinpoika, joka lyötiin ritariksi 1396 Moran kivillä lähellä Uppsalaa. Suomalaisia ritariksi lyötyjä tiedetään nimeltä vain muutamia senkin takia, että keskiajan kirjallinen lähdeaineisto on Suomessa hyvin suppea.

8.

Asemiehet ja soinit

Asemies- ja ritariluokka sulautuivat rälssiksi vasta uudella ajalla. Asemieheltä vaadittiin verovapauden saamiseksi sotahevonen ja “koko varustus” asiaa enempää erittelemättä. Nämä varusteet katselmoitiin vuosittain. Asemies-termi (ruotsiksi väpnare, latinaksi armiger) viittasi raskaaseen ratsumieheen, jolla ei ollut ritarin arvoa. Asemiehen arvoisia oli enemmän kuin ritareita, ja he muodostivat raskaan ratsuväen rungon. He kaikki osallistuivat samaan katselmointiin ja vaatimus on ollut ainakin teoriassa sama kaikille osallistujille. Ratsumiespalveluun liittyvän rälssioikeuden eli verovapauden menetti ainakin periaatteessa, mikäli ei katselmoinnissa esittänyt vaatimukset täyttävää sotilasta varusteineen. Varsinais-Suomessa katselmointipaikka oli Turku.

Sven-termiä (suomeksi soini) käytettin esimerkiksi vuonna 1280 annetussa Alsnön säännössä kuvaamaan arkkipiispan ja piispojen raskaita ratsumiehiä, jotka myös vapautettiin edellä mainitusta verosta. Vaikka asepalveluksen saattoi suorittaa kuninkaan lisäksi arkkipiispoille, piispoille ja muille tärkeille läänityksiä saaneille henkilöille, oli varakkaiden henkilöiden seureen asemiesten määrä rajattu melko pieneksi. Esimerkiksi 20 asemiehen yläraja on mainittu joissain lähteissa. Turun piispan tiedetään lähettäneen merkittävän joukon soineja Viipurin avuksi 1400-luvun lopulla. Omassa seuruessaan hänen asemiestensä määrä oli silti ainakin periaatteessa rajattu.

9.

Hengelliset ritarikunnat

Ristiretkiajalle oli tyypillistä, että muodostui hengellisiä ritarikuntia. Sen jäsenet antoivat ritarilupauksen ja olivat samalla munkkeja. Itämeren piirissä tällaisia olivat Saksalainen ritarikunta ja Kalpaveljet. Niillä oli voimakas vaikutus alueen politiikkaan, erityisesti Venäjän ja Puolan vastustamiseen.

10.

Ritarin koulutus

Ritarin koulutus alkoi seitsemänvuotiaana, jolloin nuori aatelispoika opetteli ratsastamaan, voimistelemaan, miekkailemaan ja taistelemaan ilman aseita. Usein nuori aatelispoika lähetettiin enonsa linnaan koulutettavaksi, jolloin hän oppi myös palvelemaan ja tottelemaan sekä toimimaan kurinalaisesti. Oppilaita kutsuttiin paaseiksi.

Koulutus oli intensiivistä aina 13 vuoden ikään, jolloin poika voitiin nimetä aseenkantajaksi. Tämän jälkeen nuori aseenkantaja seurasi herraansa – tavallisesti isäänsä, setäänsä tai enoaan – taistelukentälle, turnajaisiin ja metsästysretkille sekä huolehti herransa logistiikasta. Aseenkantajat harjoittelivat nyt yleensä yhdessä toimimaan ryhmänä, sillä raskaan ratsuväen sodankäynti vaati hyvää yksikönsisäistä ryhmätyötä. Harjoituksen pääpaino oli edelleen aseharjoituksella ja fyysisen kunnon ylläpitämisellä, mutta useimmat aseenkantajat tässä vaiheessa opettelivat lukemaan ja kirjoittamaan sekä opettelivat, paitsi aseenkäyttöä, johtamistaitoa, strategiaa ja taktiikkaa, myös musiikkia ja säveltämistä, runoutta, tanssia, muita taiteita sekä tapakulttuuria. Ritariksi koulutettavan nuorukaisen tuli 1400-luvulta peräisin olevan Ritaripeili-teoksen mukaan hallita seitsemän vapaata taitoa, seitsemän hyvettä ja seitsemän ruumiillista valmiutta.

Aseenkantaja voitiin lyödä ritariksi aikaisintaan 21-vuotiaana, joskin poikkeuksiakin tiedetään: muun muassa prinssi Edward Plantagenet, ”Musta prinssi”, lyötiin ritariksi 16-vuotiaana. Ennen ritariksilyöntiään aseenkantajan oli osoitettava taitonsa, kelpoisuutensa ja kunniallisuutensa.

Ritariksilyönti suoritettiin usein joko taistelukentällä tai turnajaisten yhteydessä. Tässä tilaisuudessa vanhempi ritari ensin löi nuorta aseenkantajaa voimakkaasti mahaan (”viimeinen isku, jonka ritari sai vastaanottaa siihen vastaamatta”), komensi tämän kumartumaan ja kosketti tätä olkapäihin miekan lappeella. Tämän jälkeen toverit kiinnittivät ritarin jalkoihin kultaiset kannukset ritarin arvon merkiksi. Tästä tulee sanonta ”ansaita kannuksensa”.

11.

Ritarikunnat

1100-luvulla, ristiretkien aikana, syntyi niin sanottuja hengellisiä ritarikuntia, joista tunnetuimpia olivat temppeliherratjohanniitat ja saksalainen ritarikunta. Nämä pyrkivät yhdistämään munkki- ja ritari-ihanteet taistellessaan vääräuskoisia ja pakanoita vastaan sekä suojellessaan pyhiinvaeltajia. Edellä mainituista johanniitat toimivat edelleen kristillisenä hyväntekeväisyysjärjestönä. Myös Iberian niemimaalla syntyi reconquistan (kristittyjen suorittama maan takaisinvalloitus muslimeilta) aikana lukuisia hengellisiä ritarikuntia, kuten Santiagon ja Calatravan ritarikunnat Espanjassa sekä Kristuksen ritarikunta Portugalissa.

1300-luvulla alkoi Eurooppaan syntyä myös maallisia ritarikuntia, joihin kuninkaat kutsuivat aatelismiehiä jäseniksi. Varhaisin ja ehkä tunnetuinkin näistä oli SukkanauharitarikuntaEnglannissa. Muita tunnettuja maallisia ritarikuntia olivat Kultaisen taljan ritaristoBurgundissa sekä valakialainen Lohikäärmeen ritarikunta. Maalliset ritarikunnat edustivat aristokraattista romantiikkaa ja mystiikkaa, jonka avulla hallitsijat yrittivät luoda tiiviitä henkilökohtaisia siteitä itsensä ja aateliston välille. Nykyisin maalliset ritarikunnat elävät lähinnä erilaisten kunniamerkkien nimissä (esimerkiksi Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta).

12.

Ritarisodankäynti

Raskaan ratsuväen alkuvaiheet

Ritarin esivaiheena voidaan pitää antiikin katafraktiratsuväkeä, joka ensimmäisenä tuli käyttöön 300-luvulla eaa. Armeniassa ja joka levisi hellenistiseen maailmaan. Katafraktien varustukseen kuuluivat peitsi ja miekka. Katafraktien tehtävänä oli ratkaista taistelu falangin päästyä taistelukontaktiin rynnäköimällä vihollisen heikkoa kohtaa vastaan ja suorittamalla läpimurto. Katafraktit ja usein heidät ratsunsakin olivat vahvasti haarniskoituja ja monella keihäällä oli vaikeuksia päästä läpi heidän panssareistaan.

Bysantin katafraktiratsuväki kehitettiin 500-luvulla taistelemaan jousiratsuväkeä vastaan, mihin legioonat soveltuivat huonosti. He olivat varustautuneet peitsen ja miekan lisäksi myös jousiaseella sekä heittonuolilla. Väitetään, että Bysantin katafraktin ennennäkemätön panssarointi antoi lopulta vaikutteita ritarivarustuksen kehittämiseen. Bysantin katafraktit taistelivat usein kovemman kurin alla kuin ritarit, ja heitä oli yleensä enemmän – osittain Bysantin vaurauden takia. Bysantti käytti katafrakteja aina tuhoonsa asti.

Varsinainen ritariratsuväki sai alkunsa karolingiaikana (vuodet 751–840). Ensimmäiset ritarit eivät olleet erityisen hyvin panssaroituja 700-luvulla harvalla ritarilla oli muita varusteita kuin rengaspaita ja kilpi. Ritarien varsinainen esiinmarssi tapahtui 1000-luvun alussa ritarisatulan ja ritarikannusten kehittämisen myötä. Uudenmallinen satula ehkäisi peitsirynnäkön muuttumisen äkilliseksi ”seiväshypyksi”. Uudenmalliset kannukset puolestaan mahdollistivat ratsun paremman hallitsemisen. Siinä, missä katafraktit joutuivat tyytymään raviin, ritari kykeni nyt hyökkäämään peitsi kainaloon koukistettuna täydessä laukassa.

13.

Ritariratsuväki taistelussa

Taistelukentällä ritarit olivat tyypillisesti hyvin varustettua raskasta ratsuväkeä, jonka tehtäviä olivat rynnäkkö ja pakenevien vihollisjoukkojen takaa-ajo. Ratsastavat ritarit oli tyypillisesti varustettu pitkällä peitsellä, jonka tarkoitus oli tehdä mahdollisimman paljon tuhoa rynnäkön aikana. Peitsirynnäkkö suljetuin rivein usein mursi vihollisyksikön jo ensimmäisessä iskussa. Hitaassa ja ahtaassa lähitaistelussa peitsi oli huono ase. Lähitaistelussa käytettiin mieluummin miekkaanuijaa tai sotavasaraa, joilla pystyttiin taistelemaan ahtaassa tilassa.

Ritarien rynnäkkö suoritettiin suljetuin rivein peitset tanassa laukassa. Yksikkö levittäytyi riviin noin nuolenkantaman päässä vihollisesta. Aluksi ritarit etenivät hidasta ravia, keräten vähitellen vauhtia ja iskuvoimaa, kunnes yksikön komentaja komensi noin 50 metriä ennen kontaktia ”Pognies!” (Kannukset!), minkä jälkeen ritarit kiihdyttivät täyteen laukkaan. Rynnäkön onnistumisen kannalta oli tärkeää, että isku suoritettiin kautta linjan samanaikaisesti. Jos ritarien rivit hajosivat, myös iskuvoima valui hukkaan. Rynnäköllä oli myös valtava psykologinen vaikutus viholliseen: Usein vihollinen murtui jo ennen kontaktia. Mikäli rynnäkkö ei ensikontaktissa murtanut vihollisen rivejä, taistelu joko muuttui miekoilla ja nuijilla käytäväksi lähitaisteluksi tai komentaja saattoi komentaa yksikön perääntymään sekä valmistautumaan uuteen rynnäkköön.

1000- ja 1100-luvuilla ritarit ratsastivat useissa taisteluissa jalkaväen kumoon, mutta vähitellen jalkaväkitaktiikka kehittyi eivätkä ritarijoukot enää olleet lyömättömiä.

Korkean sosiaalisen asemansa johdosta ritarijoukoissa oli usein huono kuri, mikä johti usein tottelemattomuuteen ja liian aikaisiin rynnäköihin. Nämä aiheuttivat monissa taisteluissa pahoja tappioita, jopa häviöitä, kuten Bannockburnissa 1314, Crecyssä 1345Nicopoliissa 1396 ja Agincourtissa 1415. 1300-luvun jälkeen sodankäynti kuitenkin ammattimaistui, ja sotilaskurin käyttöönotto merkitsi myös parantunutta taktista joustavuutta ritariarmeijoissa.

1300-luvulta lähtien ritarit ja asemiehet taistelivat pääsääntöisesti jalan, sillä jousien ja salkoaseiden kehitys merkitsi ratsun haavoittuvuuden lisääntymistä. Englantilaisarmeijan suuri voitto ranskalaisista ritareista Crecyssä 1345 satavuotisen sodan aikana perustuivat siihen, että pitkäjousimiehet ampuivat ranskalaisritarien hevoset kuoliaaksi, jolloin rynnäkkö muuttui sekamelskaksi ja jalan liikkuneet englantilaisritarit viimeistelivät kaaokseksi muuttuneen taistelun voitokseen. Haarniskoiden kehitys kuitenkin kompensoi aseteknologian kehityksen taistelijan osalta, ja jo Poitiers’ssa 1356 ranskalaiset taistelivat itsekin jalan. Jos raskaat ratsumiehet toimivat jalkaväkenä, he tyypillisesti taistelivat sulkeisjärjestyksessä, aseinaan kahdenkädenmiekka, taistelukirves tai hilpari. On harhakuvitelma, että liikkuakseen jalan heidän täytyi poistaa suuria osia haarniskastaan ja pitää kevyempiä varusteita. 1400-luvun taisteluhaarniska painoi noin 25 kg, mikä on vähemmän kuin nykyisen jalkaväkisotilaan täyspakkaus, ja haarniskan paino jakautui tasaisesti ympäri kehoa. Haarniskan ansiosta raskas ratsumies oli käytännössä haavoittumaton teräaseiden iskuja vastaan, mutta suojaus oli heikompi tylppiä aseita, kuten erilaisia nuijia ja varstoja, vastaan. 1400-luvun puolivälin jälkeen myös hevonen opittiin haarniskoimaan ja raskaasti haarniskoidut aatelismiehet taistelivat taas yhä useammin ratsain.

Feodalismin heikentyminen 1300-luvulla merkitsi ammattisotilaiden ja palkkasoturiarmeijoiden nousua. Keskusvallan lujittuminen merkitsi vakinaisten armeijoiden perustamista. Niinpä monet ritarit ja asemiehet ryhtyivät ammattisotilaiksi. Ritariyksiköistä tuli kurinalaisempia ja ammattimaisempia kuin aiemmin. 1300-luku merkitsi Italiassa ammattimaisten sotaherrojen, kondottieerien, nousua. Kondottieerit kehittivät lopulta keskiajan sotataidon tieteeksi – ehkä jopa liiankin pitkälle, sillä vähemmän sofistikoituneet, mutta aggressiivisemmat ranskalaiset murskasivat lopulta kondottieeri Carmagnolan armeijan Fornovossa1495.

14.

Varustus

Mies esittämässä noin 1000-luvun ritaria Turun keskiaikamarkkinoilla.

Ritarien varustus oli raskas, sillä taistelun luonne vaati hyvän suojavarustuksen. Varustus painoi n. 5 kg kevyimmillään. Alkuaikoina ritarin varusteena oli mekkomainen rengaspaitakilpi ja kypärä. Varhaiskeskiajalla varusteet olivat kalliita – rengaspaita saattoi maksaa saman verran kuin maatila ja ratsu maksoi helposti kymmenen lehmän hinnan. Rengaspaidan alla pidettiin toppatakkia vaimentamassa tylppien aseiden iskuja. Gambeson oli tavallisin tuon ajan jalkamiehen varuste. 1000-luvulla rengaspaidan hihat pitenivät koko käsivarren mittaiseksi, ja myös kypärän alla alettiin pitää rengashuppua. 1100-luvulla talouden nousun myötä yhä useammilla oli varaa myös rengashaarniskasukkiin. Samalla pitkä rengasmekko, lyheni rengaspaidaksi. Myös kilpi pieneni klassisen "vaakunakilven" muotoiseksi. 1100-luvun lopussa kehitettiin koko pään peittävä patakypärä. Koska patakypärä peitti kasvot ja vaikeutti tunnistamista, kilpeen maalattiin kantajansa tunnusmerkki. Tämä merkitsi vaakunaopin eli heraldiikan syntymistä. Haarniskan päällä alettiin pitää asetakkia, johon myös oli ommeltu kantajansa vaakuna. 1100-luvulta tunnetaan myös ensimmäiset koko hevosen kattavat haarniskat. 1200-luvulla ilmestyivät ensimmäiset kiinteät levyt suojaamaan raajoja sekä vartaloa.

Sydänkeskiaika oli yleistä vaurastumisen aikaa. 1000-luvulta lähtien rengaspaita yleistyi myös jalkamiehen varusteena. Rengashaarniskan ohella käytettiin vähemmässä määrin myös suomuhaarniskaa sekä bysanttilaismallista lamellaarihaarniskaa eli lustoa. 1200-luvulla kehitettiin myös ns. "Visby-haarniska", joka koostui nahkatakin sisäpuolelle niitatuista levyistä. 1300-luvulla kehitettiin ensimmäiset täydelliset levyhaarniskat. Klassinen ritarihaarniska kehittyi täydellisyyteensä 1400-luvun alussa. Ritarien haarniskat olivat paitsi kauniita, myös hyvin käytännöllisiä. Ne suojasivat kantajaansa lähes täydellisesti, eivätkä ne häirinneet liikkumista lainkaan niin paljon kuin usein on kuviteltu – nykyaikaiset kokeet ovat osoittaneet, että ritarihaarniska päällä on mahdollista kävellä, juosta, hypätä, tehdä kuperkeikka ja jopa uida. 1400-luvun lopulla myös jalkaväki varustautui levyhaarniskoin.

15.

Järjestäytyminen

Ritariarmeijan pienin yksikkö oli peitsi, joka koostui ritarista, yhdestä raskaasta asemiehestä sekä kahdesta kevyestä ratsumiehestä. Peitseen saattoi lisäksi kuulua aseenkantajia, jalkaväkeä tai ratsastavia jousimiehiä. Neljä tai viisi peistä muodostivat vintenarian (joukkueen), nimivahvuus oli 20 miestä ja komentaja vintenarius, ja viisi vintenariaa eskadroonan. Eskadroonalla oli oma lippu, baneeri. Yhden komentajan alaisuudessa olevaa monesta eskadroonasta koostuvaa osastoa kutsuttiin pataljoonaksi. Tavallisesti armeijassa oli kaksi tai kolme pataljoonaa ja ylipäällikön alaisuudessa oleva reservi.

Lisäksi ritari- ja asemiesarmeijaan kuului epälukuinen joukko sulkeisjärjestysjalkaväkeä, yleensä keihäin, lyömäasein tai piikein aseistettua sekä jousimiehiä ja kevyitä joukkoja, joiden tehtävänä oli toimia vaikeakulkuisessa maastossa. Keskiajalla logistiikka asetti rajat armeijan koolle. Mahdollisuuksien mukaan armeija pyrittiin kokoamaan palkkasotureista, sillä asevelvollisuus rasitti varustajan taloutta. Sitä paitsi asevelvollisuudella koottu armeija ei yleensä kestänyt ritariarmeijaa vastaan. Espanjassa, Portugalissa ja Välimeren maissa armeijaan kuului myös runsaasti kevyttä ratsuväkeä. Unkarissa puolestaan vain armeijan ydin koostui ritareista, ja pääosa armeijasta koostui kevyistä ratsujousimiehistä.

Ritari- ja asemiesarmeijan tyypillinen taktiikka oli, että jalkaväki eteni armeijan edellä, ja toisaalta kilvillään suojasi ritarien ratsuja sekä toisaalta jousillaan ensin pehmitti vihollista raskaan ratsuväen ratkaisevaa iskua varten. Kevyt ratsuväki asetettiin sivustoille toisaalta suojaamaan omia sivustoja ja toisaalta iskemään vihollisen kylkeen. Espanjassa oli tapana, että kuningas itse komensi ritareita, kruununprinssi komensi reserviä, ja nuoremmat prinssit puolestaan jalkaväkeä. Kun kevyiden joukkojen ja jalkaväen manööverit olivat pakottaneet vihollisen sille epäedulliseen asemaan ja pehmittäneet sitä, oli ritarien rynnäkön vuoro. Oli tärkeää, että ratkaiseva rynnäkkö suoritettiin juuri oikeaan aikaan; liian aikaisin suoritettu rynnäkkö saattoi johtaa ritarien lyömiseen, ja liian myöhään suoritettu taas törmäsi voittoisaan viholliseen.

16.

Merkittäviä taisteluja

Keskiajan suurin ritaritaistelu oli Las Navas de Tolosan taisteluEspanjassa 1212, jossa yhdistyneet Kastilia-Leonin, Aragonian, Navarran ja Portugalin joukot löivät almohadiberberien armeijan.

17.

Ritarien väistyminen

Brandenburgin rajakreivi Joakim II ritarin haarniskassa. Lucas Cranach vanhemman maalaus, 1520.

1500-luvulle tultaessa pitkin keihäin aseistetusta jalkaväestä oli tullut armeijan pääaselaji. Raskaat ratsumiehet, joita yhä useammin oli alettu kutsua santarmeiksi, ottivat saman roolin kuin antiikin katafraktit. Jalkaväen ottaessa päätaisteluvastuun santarmit rynnäköivät joko vihollisen kylkeen, linjojen heikkoon kohtaan tai vihollisen ylipäällikköä vastaan ratkaisten taistelun.

Ritaristo muodosti myös nyt jalkaväen upseeriston ytimen. Koska ritarit olivat aatelisia, ammattisotilaita ja jo nuoresta pitäen harjoitelleet sotilaiksi, oli luonnollista käyttää heitä jalkaväkiyksikköjen johtajina, ja myöhemmin syntyivät ensimmäiset sotilasoppilaitokset. Ei ole liioiteltua sanoa, että nykypäiväinen upseeristo juontaa juurensa ritarilaitokseen.

1500-luvun puolivälissä tuliaseiden kehitys merkitsi peitsen väistymistä ratsumiehen aseena. Pääaseeksi tuli peitsen sijaan pistooli. Raskaita ratsumiehiä alettiin nyt kutsua kyrassieereiksi heidän käyttämänsä uudenmallisen haarniskan, kyrassin, mukaan. Keskiaikaistyylistä ratsutaistelun perinnettä edustivat vielä 1600-luvulla haarniskoidut, sotavasaraa ja miekkaa käyttävät puolalaisethusaarit.

 

Ritarit taiteessa ja viihteessä

Ritariromaanien kukoistuskausi oli 1100–1300-luvuilla. Ne olivat kansankielellä kirjoitettuja ritareista kertovia runo- tai proosateoksia, joka kuvasivat ritareita romantisoiden. Suosittuja aiheita olivat kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit sekä Tristan ja Isolde. Tärkeitä teemoja olivat ritari-ihanteet ja palvova rakkaus ylhäiseen naiseen. Myöhemmin uskonnollinen mystiikka, kuten Graalin malja, sai keskeisen sijan.

Kuuluisin ritariudesta kertova myöhempi romaani on Miguel de Cervantesin vuosina 1605–1615 julkaistu Don Quijote, joka parodioi aiempia ritaritarinoita.

Ritariromantiikka koki kuvataiteissa ja kirjallisuudessa uuden kukoistuksen 1800-luvulla. Walter Scott kirjoitti vuonna 1820 suositun romaaninsa Ivanhoe, joka kertoo 1100-luvun Englannista.

Ruotsalaisen kirjailijan Jan Guilloun Ristiretki-trilogia kertoo elämästä 1100-luvun lopun ja 1200-luvun alun Ruotsissa sekä Palestiinassa. Päähenkilö, Arn Magnusson, on ruotsalainen ritari, joka palvelee 20 vuotta elämästään Palestiinassa temppeliherrana, ja lopulta palaa Ruotsiin rakentamaan kotimaataan.

Suomalainen kirjailija Juha-Pekka Koskinen on kirjoittanut ensimmäisestä ristiretkestä (vv. 1095–1099) kertovan romaanin Ristin ja raudan tie (2004) sekä temppeliherrain perustamiseen liittyvän romaanin Seitsemäs temppeliherra (2007).

18.

  • Aateli

Aateli (aatelisto) on eurooppalaiseensääty-yhteiskuntaan kuuluva käsite. Se tarkoittaa syntyperänsä, maaomistuksensa ja osin myös ansioidensa perusteella etuoikeutettua yhteiskunnan kerrosta. Aateliuden kaltaisia ilmiöitä, aristokratiaa, on esiintynyt monissa muissakin kulttuureissa. Euroopan aateli oli keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla ennen kaikkea maanomistaja- ja sotilassääty, ja sittemmin myös ylempi virkamiessääty (virka-aateli). Aatelisto jakautuu yleensä useisiin luokkiin ylimystöstä alhaisaateliin.

19.

Aatelisto Nykyisin

Suomen aatelistoa ei tasavaltaisesta hallitusmuodosta huolimatta ole varsinaisesti lakkautettu, joskin se on menettänyt erityisasemansa ja kaikki erioikeutensa. Itsenäisessä Suomessa ei ole virallisia aatelisia tai aatelistoja, eikä Suomessa siis anneta aatelisarvoja, vaan aatelisuuden ideologiaa ylläpitävät ja harrastavat yksityiset henkilöt ja suvut, jotka ylläpitävät mm. aateliskalenteria. Suomen aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu aateliskalenterissa. Lisäksi Suomessa asuu eurooppalaisten aatelissukujen jäseniä, joiden sukuja ei ole rekisteröity Suomen Ritarihuoneeseen. Ruotsissa ja Suomessa aateliston esimiestä ja puheenjohtajaa on nimitetty maamarsalkaksi.

20.

Aatelin synty ja oikeudet

Aateli nautti aiemmin lain tai perinnäisoikeuden määräämiä, tavallisesti perinnöllisiä erioikeuksia. Uudenaikainen aateli sai alkunsa keskiajalla läänityslaitoksen yhteydessä. Aateli syntyi hallitsijalle uskollisista alamaisista, jotka saivat palkkiokseen verovapauksia ja läänityksiä. Aluksi aateluus oli henkilökohtainen arvo ja verovapaus, mutta sittemmin siitä kehittyi perinnöllinen, ja näin syntyi aatelissääty.

Maa-aatelilla tarkoitetaan sitä osaa aatelistosta, jonka taloudellinen ja poliittinen asema perustuu laajoihin maaomistuksiin.

Euroopan aatelisto omaksui monia asioita klaaniperinteestä. Tosin useimmissa maissa hylättiin klaaniperinteen keskeinen käytäntö, että päätöksenteossa on kuultava kaikkia klaanin jäseniä. Sen sijaan kehittyi senioraattiperiaate, jonka mukaan sukua edustaa sen vanhin miespuolinen jäsen. Tiukasti tulkittuna tämä kehittyi myös primogenituuriksi, jonka mukaan aatelisarvon perii vain perheen vanhin poika. Mikäli primogenituuria ei sovellettu, saattoi aatelistoon kuuluvien määrä vähitellen lisääntyä suureksi. Niinpä Puolan asukkaista oli aatelisia enimmillään lähes 10 prosenttia.Myös Espanjassa aatelisia oli suhteellisesti enemmän kuin muissa maissa. Aatelin suuri määrä johti usein siihen, että alempi aateli oli melko köyhä ja eli tavallisen kansan tavoin.

21.

Historiallinen aateli Ruotsissa ja Suomessa

Ruotsissa aatelissääty alkoi muodostua kuningas Maunu Ladonlukon antamasta Alsnön säännöstä (1279/80), joka myönsi henkilökohtaisen rälssin eli verovapauden niille, jotka suorittivat ratsupalvelusta. Näitä nimitettiin vapaamiehiksi eli rälssimiehiksi (frälsemän). Tätä Ruotsin ja Suomen vanhinta aatelia on myöhempinä vuosisatoina kutsuttu nimellä uradeln tai självadeln – sen edustajilla ei välttämättä ollut nimityskirjettä, vaan asema perustui ratsupalveluun ja ratsumiehen varusteiden kustantamiseen. Haarniskat ja aseet olivat keskiajalla arvokkaita, joten vain harvalla oli varaa tällaiseen. Keskiaikainen rälssiasema oli lähtökohtaisesti henkilökohtainen eikä periytyvä, joskin käytännössä monet suvut kuuluivat rälssiin sukupolvesta toiseen. Jo 1300-luvulla tunnustettiin Ruotsissa/Suomessa rälssiaseman periytyminen.

Käytäntö jatkui Ruotsissa tällaisena aina 1400-luvulle, jolloin Sten Sture vanhempi ja hänen seuraajansa alkoivat jakaa ”nimitys- eli rälssikirjeitä”, yleensä jonkin palveluksen johdosta. Saksankielestä lainattu aateli-käsite tuli Ruotsissa käyttöön vasta 1500-luvulla.

Rälssiaseman sai 1500-luvulta lähtien pitää perintönä sekin, joka ei kyennyt suorittamaan ratsupalvelusta. Kuningas Eerik XIV perusti kreivin ja vapaaherran aatelisarvot 1561. Aatelisto sai suuria etuoikeuksia varsinkin maanomistukseen ja virkoihin nähden, ja siitä tuli vaikutusvaltaisin sääty valtiopäivillä.

Kustaa II Aadolf perusti vuonna 1625 Ruotsin ritarihuoneen, joka yhdisti aatelissäädyn järjestäytyneeksi yhteisöksi, ja antoi 1626 ritarihuonejärjestyksen. Tarkoitus oli, että vanhimmat suvut saisivat ensimmäiset järjestysnumerot Ritarihuoneessa, näin tehtiinkin kreivien, vapaaherrojen ja ritareiden osalta, mutta todistusongelmien johdosta kaikkien 92 aatelissuvun numerot arvottiin. Kuningatar Kristiinan aikana Ruotsiin myönnettiin suuri määrä uusia aatelisarvoja. Myös kuningas Kaarle XI aateloi vilkkaasti, sillä hän halusi lujittaa kuninkaan valtaa uusien sukujen avulla, ”vanhojen” sukujen kustannuksella.

Aateliset olivat 1600-luvulla varsin velkaantunut väestöryhmä. He saivat helposti velkaa suuria tilojansa vastaan. Myöhemmin 1700-luvulla sallittiin rälssimaan omistus myös talonpojille ja aatelin omaisuutta saattoi siirtyä kauppiaille ja varakkailla talonpojille.

22.

Aateli Suomessa 1800-luvulta lähtien

Suomen aateli

Ruotsista Suomeen tulleet aatelisarvot periytyvät pääsääntöisesti miespuolisen aatelisen jokaiselle lapselle, mutta naispuolisten aatelisten arvot eivät periydy heidän jälkeläisilleen.

Venäjän ottaessa Suomen valtaansa 1809 säilyivät Ruotsin aikaiset lait muuttumattomina. Vuoden 1723 säätyerioikeudet jäivät voimaan. Jo 1800-luvun lopulla niiden monet tärkeimmät kohdat kumottiin, ja vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa lakkautettiin säätyvaltiopäivät. Merkittäviä poliitikkoja, yliopistomiehiä ja liikemiehiä aateloitiin kuitenkin 1900-luvulle asti, viimeiset suomenkielisellä nimellä. Vuoden 1919 hallitusmuoto kielsi myöntämästä aatelisarvoja tai muita perinnöllisiä arvoja. Kuitenkin vasta vuonna 1995, kun hallitusmuodon perusoikeussäännökset uudistettiin, kumottiin samalla viimeisetkin vielä muodollisesti voimassa olleet, joskin jo kauan sitä ennen lähes merkityksettömiksi jääneet säätyerioikeudet.Ritarihuonejärjestys (156/1918, muutoksineen 1919) on yhä voimassa oleva laki. Ritarihuonejärjestyksessä on mainittu seuraavat luokat:

Ruhtinas: arvo on myönnetty vain yhden kerran, kenraalikuvernööri Menschikoffille vuonna 1833, mutta tämä suku on sammunut.

Kreivi: yhdestätoista suvusta on elossa enää neljä, CreutzArmfeltAminoff ja Berg

  • Vapaaherra: arvon on saanut 63 sukua, joista elossa 25
  • Ritari (ritariluokka, aatelissuvut numerot 1–73, sulautettiin asemiesluokkaan vuonna 1863)
  • Herra (niin sanottu asemiesluokka, ruots. svenneklassen)

Yhteisöä kutsutaan ritarihuonejärjestyksessä ritaristoksi ja aateliksi. Aateliskokouksessa luokkia puhutellaan seuraavasti: Korkeastijalosukuiset Herrat Kreivit ja Vapaaherrat; Jalosukuiset Herrat Ritarit ja Aatelismiehet. Aateliskokous kokoontuu joka kolmas vuosi.

23.

Aateli Ruotsissa 1800-luvulta lähtien

Ruotsin valtiopäivillä aatelisto oli omana säätynään vuoteen 1866, jolloin Ruotsissa siirryttiin kaksikamarijärjestelmään. Tämän jälkeen Ruotsin ritari­huone ei ole enää toiminut valtio­säätynä, mutta vuoteen 2003 saakka sillä oli edelleen julkis­oikeudellisen yhteisön asema, josta säädettiin erityisellä Ritari­huone­järjestyksellä.

Kun Ruotsin uusi hallitus­muoto tuli voimaan vuonna 1975, kuningas menetti oikeutensa myöntää uusia aatelis­arvoja. Sitä ennenkään tätä oikeutta ei ollut enää vuosi­kymmeniin käytetty, vaan viimeinen Ruotsissa aateloitu henkilö oli tutkimusmatkailija Sven Hedin vuonna 1902. Ruotsin ritarihuoneeseen on kuitenkin introdusoitu joitain sukuja aina 1900-luvun loppuun saakka muinoin myönnetyn aatelisarvon perusteella.

Vuonna 1723 vahvistettu laki aateliston eri­oikeuksista kumottiin lopullisesti vasta vuonna 2003, mutta jo kauan sitä ennen se oli käytännössä menettänyt kaiken merkityksensä. Ritarihuone on organisaationa edelleen olemassa, mutta samassa yhteydessä lailla se menetti julkisyhteisön asemansa. Vuoden 1866 ritari­huone­järjestystä ei kumottu, mutta siihen tehtiin erinäisiä muutoksia.Samalla se myös menetti julkis­oikeudellisen säädöksen luonteensa ja on voimassa enää vain yksityis­oikeudelliseksi muuttuneen järjestön perus­kirjana.

24.

Aatelisarvoiksi vakiintuivat Ruotsissa:

  • Herttua (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta vain hallitsijan lähisukulaisia)
  • Kreivi
  • Vapaaherra eli paroni
  • Ritari, käytössä keskiajasta lähtien, sen merkitys on vaihdellut, sulautettiin 1800-luvun puolivälissä herrainluokkaan.
  • Herra, tittelitön aatelismies, jota kutsuttiin "herraksi"

25.

Aateli Venäjällä

Venäjällä oli käytössä seuraavat arvot:

Kreivin ja paronin arvonimi otettiin käyttöön Pietari Suuren aikana. Paronin arvonimi jaettiin myös menestyville liikemiehille. Vanha aateli piti paroneita hieman alempiarvoisina. Tsaariperheen jäsenillä oli suuriruhtinaan arvonimi. Venäjällä oli tapana, että isän arvonimi periytyi kaikille lapsille, toisin kuin Ranskassa ja Englannissa. Useisiin Venäjän ritarikuntiin liittyi aatelisarvo, joka oli henkilökohtainen tai perinnöllinen.

26.

  • Maalaisaateli
Maalaisaateli (engl.Gentry) tarkoittaa alempaa englantilaistaaatelia. 1700-luvun alkupuolella maalaisaateli määriteltiin maanomistukseen perustuvan vaikutusvallan avulla. Maalaisaateli on ryhmänä epämääräinen ja sen sisältö on muuttunut ajan myötä. 1700-luvulla siihen voitiin sisällyttää myös papisto, suoraan maataloutta palvelevan kuljetusalan ja teollisuuden omistajat kuten satula- ja vaunusepät sekä maataloustuotteita jalostaneen teollisuuden, kuten olutpanimojen, parkitsimoiden, villateollisuuden ja vastaavien omistajat. Maalaisaatelilla oli paljon valtaa 1700-luvulla Englannin ollessa vielä maatalousvaltainen valtio. Kun tarkoitetaan pelkästään maata omistavaa maa-aatelia, voidaan käyttää nimitystä "landed gentry". Englantilaisen maalaisaatelin arvonimiä ovat baronetti (baronet), ritari (knight), esquire ja gentleman. Maalaisaatelia ei lueta pääreihin eivätkä he päässeet parlamentin ylähuoneeseenLordien nuoremmat pojat kuuluvat myös gentryyn.

Vastaavia ylimystö- ja aateliryhmiä löytyy muistakin Euroopan maista, esimerkiksi Ruotsin rälssi ja Saksan junkkerit.

Maa-aatelilla on ollut paljon merkitystä Englannin maanomistukseen. Heikkojen kuninkaiden aikana keskiajalla noin kahdensadan linnanherran maanhallinta kehittyi maanomistukseksi.Vanhin poika peri maan ja jatkoi feodaalisia velvotteita. Feodaaliajan jälkeen maa-aateli asetti metsästysoikeuksien nojalla kulkurajoituksia mailleen ja kiisti jokamiehenoikeudet. Omistuksen keskittyminen jatkui 1800-luvulla, kun maatalouden koneellistuminen vähensi työvoiman tarvetta ja vuokraviljelijät tulivat tarpeettomiksi. 1900-luvulla maatalouden tehotuotanto teki pienviljelystäkin kannattamatonta ja maanomistus keskittyi yhä enemmän. Omistajasuvuista kehittyi ylhäinen maa-aateli (landowning gentry).

27.

  • Pappissääty

Papisto oli sääty-yhteiskunnassa yksi valtiolliseen elämään osallistuneista valtiosäädyistäpappissäätyRanskan kolmijakoisessa sääty-yhteiskunnassa papisto oli katolisen kirkon vaikutuksesta "toinen aatelissääty".

Nelisäätyisissä Pohjoismaissa papisto oli aateliton sääty. Ruotsissa muut säädyt olivat aatelistoporvaristo ja talonpojat. Suomessa pappissääty osallistui Ruotsin valtiopäiville ja vaikutti vuodesta 1809 alkaen Venäjän keisarikuntaan liitetyn Suomen suuriruhtinaskunnan valtiosäätynä.

28.

  • Rälssisääty

Ruotsin valtakunnassa erityisin oikeuksin varustettu vapaamies- eli rälssisääty, maallinen rälssi, syntyi Maunu Ladonlukon annettua vuonna 1279  Alsnön säännön. Asetuksen mukaan kuninkaan armeijaan varustettu ratsumies vapautettiin korvaukseksi veroista ja hänestä tuli ”rälssimies”. Moni vauras maanomistajasuku kuului rälssiin pitkiä aikoja, koska sillä oli varaa varustaa ratsumiehiä sukupolvesta toiseen.Ajan mittaan rälssioikeuksia alettiin myöntää jopa ilman rälssipalveluksen suorittamista. Verovapaus ei ollut aluksi periytyvä, mutta Juhana III määräsi aatelisarvon perinnölliseksi 1569. Käsite ”aateli” tuli käyttöön 1500-luvun kuluessa.Vuonna 1723 vahvistettiin laki ritariston ja aateliston erioikeuksista. Eräiltä osin sen säännökset kuitenkin kumosi vuonna 1789 annettu yhdistys- ja vakuuskirja. Tällöin aatelisto menetti muun muassa yksin­oikeutensa korkeimpiin virkoihin. Lisäksi talonpojatkin saivat tällöin oikeuden hankkia omistukseensa verovapaita rälssi­tiloja, ei kuitenkaan säteritiloja.

29.

  • Ratsutila

Ratsutila eli rustholli (ruots.rusthåll) oli maatila, jonka tehtävänä oli lähes koko ruotujakolaitoksen olemassaolon aikana, 1600-luvun lopulta vuoteen 1808 saakka, varustaa asekuntoinen mies ja hevonen sotaa varten. Ratsutilan isäntää kutsuttiin ratsutilalliseksi eli rusthollariksi. Ratsutilat muodostettiin läänien ja pitäjien suurimmista maatiloista ja niiden tehtävänä oli varustaa asekuntoinen mies ja hevonen sotaa varten. Tavallisesti ratsupalvelusta suorittamaan palkattiin ulkopuolinen, jolle järjestettiin rahapalkan lisäksi torppa elantoa varten. Ratsupalvelua suorittamaan lähti usein myös talon nuorempi poika tai jopa isäntä itse. Vastapalvelukseksi miehen ja hevosen palveluksesta rustholli sai verohelpotuksia: ratsumiehen ja hevosen kustannuksiksi arvioitiin noin 50–80 taaleria. Mikäli talon omien verojen määrä ei riittänyt kuluihin, ratsutilalle voitiin tällöin määrätä aputila eli augmentti, joka maksoi veronsa päätilalle. Varsinaisella ratsutilalla saattoi olla useampikin aputila. Ratsupalvelusta suorittavan mahdollinen kuolema tai haavoittuminen aiheutti lisäkuluja tilalle, sillä sen oli hankittava uusi mies edesmenneen tai haavoittuneen tilalle. Ruotuväkiarmeija lakkautettiin Suomen siirtyessä osaksi Venäjän valtakuntaa. Tällöin rustholleille määrättiin vakanssi- ja passevolanssimaksu, jotka lakkautettiin vasta vuonna 1886, kun koko ruotujakolaitos lakkautettiin. Maksuksi vuonna 1809 määrättiin 10 tynnyriä viljaa ratsutilaa kohden. Ratsutilat nousivat usein tavallisten maatilojen ja ruotujakolaitokseen osallistuneiden tilojen yläpuolelle, ja ne muodostivat eräänlaisen talonpoikaisen eliitin. Usein nämä talonpojat olivat maatalouden uudistusten edelläkävijöitä ja vaikuttivat ratkaisevasti erilaisiin maaseudullekin levinneisiin ilmiöihin ja aatteisiin. Joskus myös ratsutilat saattoivat muodostua kartanoiksi, mikäli ne joutuivat säätyläisten omistukseen. Kartanoiden yhteydessä ja niiden synonyyminä käytössä ollut käsite säteriratsutila on kuitenkin eri asia kuin ratsutila yleensä, ja näin siis kaikki ratsutilat eivät ole olleet kartanoita, vaikka nimitys ratsutila usein saattaakin esiintyä kartanoiden yhteydessä liittyen niiden säteriratsutilaominaisuuteen. Ratsutilat ovat hyvin selkeästi Etelä-Suomen ilmiö, joka on pohjoisessa vieras ja joskus jopa täysin tuntematon.

30.

  • Ratsupalvelus

Ratsupalvelus (ruots.rusttjänst) oli alun perin joidenkin tilojen tai niiden omistajien tehtäväkseen ottama ratsumiehen (ratsusotilaan) varustaminen kruunun palvelukseen, mikä tietyin edellytyksin oikeutti verovapauteen. Tällä yleensä tarkoitetaan ennen ruotujakolaitosta tapahtunutta ratsupalvelusta, jonka varhaisin tunnettu vahvistaminen tapahtui vuosina 1279–1280 Alsnön säännössä. Täten esimerkiksi 1300-luvun puolivälissä ratsupalvelukseen ilmoittautunut talonpoika sai verovapauden tilaansa. Tällaista etua nauttineita on myöhemmin nimitetty rälssimiehiksi. Näin kruunu sai kipeästi tarvitsemiaan ratsusotilaita. Ratsupalvelu oli kallista, koska siinä edellytettiin raskaita ritarivarusteita. Rälssimiehistä kehittyi 1500-luvulla perinnöllinen aatelissääty. Aatelissäädyn sisäisiä eroja korosti vuoden 1626 ritarihuonejärjestys, jonka mukaan sääty jakaantui kolmeen luokkaan. Kun aatelinen ratsupalvelu väistyi, tulivat tilalle hiljalleen ratsutilat eli rusthollit (ruots.rusthåll), jotka varustivat ratsumiehen armeijaan. Rusthollari oli usein säätyläinen tai suhteellisen varakas talonpoika, jotka sittemmin muodostivat johtavan kerrostuman talonpoikaisessa säädyssä.

31.

  • Säteri

Säteri (ruots. säteri) on rälssitalo, jonka omistaja oli vapautettu suorittamasta ratsupalvelusta. Tavallisesti aatelissuvun omistuksessa oleva pää- ja sukukartano. Vuonna 1562 säädettiin, että kreivi oli vapautettu suorittamasta ratsupalvelua kolmelta, vapaaherra kahdelta ja tavallinen aatelinen yhdeltä talolta. Tavallisten rälssitilojen omistus vapautettiin 1723 papistolle ja porvaristolle sekä 1789 myös talonpojille, mutta säterien omistus oli vielä tämän jälkeenkin aatelin yksinoikeus, josta saattoi poiketa vain kuninkaan myöntämällä erivapaudella. Tosin aatelinen omistaja saattoi pantata säteritilansa aatelittomalle haltijalle. Ruotsissa aateliston yksinoikeus säterien omistukseen lakkautettiin 1810 ja Suomessa 1864. Aateli oli loppuvaiheessa toivonutkin rajoituksen kumoamista, sillä se oli hankaloittanut säterimaiden myymistä. Rälssitalot muutettiin Suomessa vuonna 1951 tavallisiksi perintötiloiksi. Rälssitalot olivat käytännössä menettäneet etuoikeutensa jo sitä ennen, koska maavero päättyi vuonna 1924 ja ratsupalveluvelvoite loppui 1700-luvun puolivälissä isojakouudistuksen yhteydessä. Säterivapaus puolestaan oli ratsupalveluksesta riippumatta täydellinen verovapaus, jonka aatelinen sai vuodesta 1562 lähtien asumalleen talolle ja myöhemmin myös muille omistamilleen taloille. Kaarle XI:n suorittamassa reduktiossa aatelisto kuitenkin menetti tämän etuoikeuden.

32.

  • Valtaporvari

Valtaporvari oli sääty-yhteiskunnan aikana henkilö, joka kuului porvariston ylimpään ja vaikutusvaltaisimpaan luokkaan. 1600-luvulla Suomessa oli kolme tapulikaupunkia, joiden kautta saatiin käydä ulkomaankauppaa. Valtaporvareilla oli yksinoikeus ulkomaankauppaan ja varallisuutensa vuoksi he miehittivät kaupunkien tärkeimmät virat. Tämä takasi heille taloudellisen ja hallinnollisen ylivallan. Valtaporvareista seuraavina olivat tavalliset porvarit, jotka harjoittivat pienimuotoista kauppaa kotikaupungissaan tai lähellä sijaitsevilla maalaismarkkinoilla.Kolmannen, sekalaisen kauppiaiden ryhmän muodostivat muun muassa käsityöläiset ja majatalon pitäjät, joilla ei ollut kaupallista koulutusta.

33.

Turun valtaporvarit

Valtaporvarien ryhmä muodostui 1600-luvun alussa kauppaa harjoittavien porvarien keskuudessa. Kaupunkilain säädökset 1618 ja sen tarkennukset 1619 johtivat porvarioikeuden perinnöllisyyden loppumiseen ja uuteen käytäntöön, jonka mukaan porvarisoikeuksia piti anoa ja varsinkin valtaporvariksi pääsy vaikeutui huomattavasti. Valtaporvarin ja tavallisen porvarin välille on vaikea vetää rajaa, sillä vaikka vuoden 1616 tulliluettelossa oli 61 ulkomaankauppaa harjoittanutta porvaria, ei heitä kaikkia voi pitää valtaporvareina.

Valtaporvareiden määrä pysyi melko vakiona koko 1600-luvun, mutta pikkuporvareiden määrä vaihteli huomattavasti. Vuonna 1637 näiden porvariryhmien suhde oli 32/337, vuonna 1661 22/449, vuonna 1675 32/683, vuonna 1699 31/408 ja vuonna 1712 31 valtaporvaria/218 pikkuporvaria.

Turun valtaporvareilla oli viipurilaisten virkaveljiensä ohella ainoina Suomessa oikeus merkantilismin periaatteiden mukaiseen ulkomaankaupan vientiin ja tuontiin. 1600-luvun alussa he olivat suurimmaksi osaksi saksalaisia tai hollantilaisia, heistä osalla oli ulkomailla kauppapalvelija  ja useimmilla asiamies eli faktori tärkeimmissä kauppakaupungeissa kuten Lyypekissä, Hampurissa ja Amsterdamissa.

34.

  • Kruununtila

Kruununtila on eräs aiemmin käytössä ollut maatilatyyppi.

Kruunutilat olivat alun perin suuria tiluskokonaisuuksia, jotka kuuluivat pakanalliselle suomalaiselle yläluokalle ennen Ruotsin vallan aikaa. Ruotsin vallan vakiintumisen myötä ne joutuivat kirkon ja kruunun haltuun.

Ruotsissa siirryttiin 1500-luvun lopulla feodaalisiinomistusoikeuskäsitteisiin ja maaomaisuus jaettiin kruununtiloihin, perintötiloihin ja rälssitiloihin. Kuhunkin tilatyyppiin liittyi erilainen omistusoikeuden muoto, toisin sanoen niillä oli erilainen maanluonto. Kruununtila oli kruunun pysyvää omaisuutta, johon sitä viljelevä talonpoika sai vain käyttöoikeuden. Rahan tarpeessa ollut valtio joutui tosin myymään kruununtiloja yksityishenkilöille, mutta se pidätti itsellään omistus- ja nautintaoikeuden, jolloin tilan ostaja sai ainoastaan sukuoikeuden. Lisäksi jos talonpoika halusi myydä oikeutensa tilaan, hänen oli tarjottava sitä ensiksi valtiolle, joka maksoi oikeuden siirrosta vain alkuperäisen lunastushinnan. Talonpojan velvollisuus oli suorittaa valtiolle vuosittainen vero, joka vertautui vuokramaksuun.

Talonpojan oikeus kruununtilaan turvattiin 1789 annetulla asetuksella niin, että hän sai tilaansa vakaan hallintaoikeuden. Se tarkoitti, että talonpojan ja hänen lastensa hallintaoikeus tilaan oli pysyvä, kunhan tila pidettiin kunnossa ja verot maksettiin säädetysti. Samassa yhteydessä tilanpitäjälle myönnettiin perinnöksiosto-oikeus eli oikeus tilan ostoon omaksi maksamalla kolmen vuoden vero.

Suomessa kruununtilojen asukasoikeudesta annettiin asetus 1883. Lainsäädännössä kruununtilojen erikoisasema säilyi pitkälle 1900-luvulle, vaikka niiden merkitys väheni perinnöksiostojen vuoksi. Vanhat Ruotsin vallan aikaiset säädökset kruununtilojen perinnöksiostamisesta kumottiin vuonna 1995, samalla kun viimeiset säätyerioikeudet lakkautettiin.

Selvästi omaksi ryhmäkseen erottuvan kruununtilatyypin muodostivat kruununtorpat. Ne erosivat tavallisista kruununtiloista siinä, ettei niille annettu manttaalia niiden vähäisten tilusten vuoksi.

35.

  • Manttaali

Manttaali (ruotsin sanasta mantal ’miesluku’) oli Ruotsin valtakunnassa käytetty veroyksikkö, jonka pohjalta laskettiin maatilojenverotus.

1500-luvulla manttaali tarkoitti ensin yhtä normaalikokoista tilaa. Luku mittasi tilan verotusvoimaa, ja se määräsi verosuoritukset, jotka tilan tuli tehdä. Lukua ositettiin murto-osiin tilan koon suhteessa: pieni tila saattoi olla puolen manttaalin tila, vielä pienempi neljännesmanttaalin tila ja niin edelleen. Tilan jakaminen osiin tai sen väkiluvun pieneneminen vaikuttivat lopulta myös tähän yksikköön.

Myöhemmin, 1600-luvulla, otettiin käyttöön tuotantoarvoon perustuva laskenta. Yksi manttaali ei tämän takia vastannut enää mitään tiettyä pinta-alaa. Kun arvo oli määritetty, manttaalilukua ei enää muutettu tuoton muuttuessa, mutta tilan jakaminen pienempiin pienensi manttaalilukua vieläkin murto-osiin.

Manttaaliosa oli Suomessa käytössä suurelta osin vielä 1800-luvulle asti, mutta 1900-luvun verotuksessa sillä ei ollut enää käytännön merkitystä. Kiinteistöjen manttaaliluvut kuitenkin edelleen laskettiin kiinteistötoimituksissa, ja tilojen osuudet yhteisistä alueista, esimerkiksi vesialueista, määrättiin yleensä manttaalin perusteella.Vuoden 1906 eduskuntauudistukseen saakka manttaalit toimivat maaseudulla myös valtiollisen äänioikeuden perustana talonpoikaissäädyn edustajia säätyvaltiopäiville valittaessa. Äänioikeutettuja olivat manttaaliin pantua maata omistaneet ja henkilön käytössä olleiden äänien määrä oli manttaalimäärän mukainen.

Vuodesta 1997 alkaen manttaalia ei enää ole määrätty, ja esimerkiksi osuudet yhteisiin alueisiin jakautuvat yleensä pinta-alojen perusteella. Aiemmin kiinteistörekisterissä olleet tiedot manttaalista ja osaluvusta on kuitenkin säilytettävä edelleen rekisterissä.

36.

  • Puustelli

Puustelli eli virkatalo (< ruots.boställe) on tarkoittanut Ruotsissa ja Suomessa joko sotilas-, siviili- tai kirkollisen viran haltijalle luovutettua palkkatilaa. Sotilasvirkatalo (myöhemmin valtionvirkatalo) oli Ruotsin kruunun ruotujakolaitoksensotapäällystölle luovuttama palkkatila. Tämän lisäksi oli myös papiston virkataloja, kuten kirkkoherranvirkatalo eli pappila ja kappalaisenvirkatalo eli kappalaisenpappila, joista myös saatettiin käyttää nimitystä puustelli.

Virkataloja on rakennettu myös Suomen itsenäisyyden aikana kaupunkien ja kuntien johtajien sekä ylimpien virkamiesten käyttöön. Esimerkiksi lääkärin talo tai eläinlääkärintalo rakennettiin moniin Suomen kuntiin sotien jälkeisellä jälleenrakennuskaudella - molemmat esimerkit liittyvät ao. ammattien kehitykseen. Korkeatasoisella virka-asunnolla voitiin houkutella syrjäseutujen kuntiin virkamiehiä. Virkatalo tarjottiin palkan osana (luontoisetuna). Virkatalot jäivät vähitellen pois käytöstä 1970-luvulla sekä yleisen asumistason nousun myötä, ja myös henkilöverotuksen muutosten takia. Virka-asuntoja alettiin verottaa ja niissä asumisesta tuli kallista. 1970-luvulta lähtien pappiloita ja muita virkataloja onkin joko myyty yksityisille tai muutettu toiseen käyttöön.

Kuningas Kaarle XI uudisti ruotujakolaitosta 1679–1680 siten että virkatalon haltijalla ei ollut enää perintöoikeutta tilaan. Samoihin aikoihin toimeenpantiin aatelille luovutettujen tilojen peruuttaminen kruunulle eli reduktio, mikä lisäsi kruununtilojen lukumäärää.

Sotilasvirkamiehille, upseeristolle ja aliupseeristolle annettiin palkkatilaksi puustelli eli kruunun omistama maatila. He saivat ja heidän odotettiinkin asuvan tilallaan rauhan aikana ja viljelevän sekä pitävän rakennukset kunnossa. Muuhun palkkaukseen voitiin osoittaa joidenkin talojen, tavallisesti lähitalojen, verotulot. Puustelli oli sitä mahtavampi mitä oli sotilaan asema järjestelmässä. Eversti sai tavallisesti kartanon ja alempiarvoiset sotilaat ja virkamiehet aina luokkaa pienemmän talon.

Tavallista oli, että puustellin haltija antoi tilan vuokralle vuokraviljelijälle eli lampuodille ja asui itse muualla. Lampuoti joutui maksamaan vuokraa puolet tilan tuotosta. Sotaretket saattoivat kestää vuosia ja ainakin sinä aikana tilaa viljeli ja hoiti lampuoti.

Kruunu velvoitti puustellin haltijan pitämään rakennukset ja maat kunnossa. Kruunun virkamiehet tekivät tarkastuksia kolmen vuoden välein ja aina haltijan vaihtumisen yhteydessä. Jos tilaa oli hoidettu huonosti, joutui puustellin haltija maksamaan korvauksia kruunulle. Jos tilalla oli suoritettu merkittäviä parannuksia, kuten ojitettu uusia maita ja rakennettu tai kunnostettu taloja, saattoi uusi haltija joutua maksamaan edelliselle korvauksia tehdyistä parannuksista.

Kruunu antoi tarkat määräykset puustellien rakennuksista. Tavallisesti kyseessä oli kuitenkin vanha asuttu tila ja rakennuksia korjailtiin ja uusittiin ajan kanssa. Uusia puustelleja rakennettaessa kruunulla oli mallipiirustuksia.

Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle vuonna 1809 lakkasi virkatalovelvollisuus. Talojen silloiset haltijat saivat asua niissä kuolemaansa saakka.

Puustelleja on ollut kaikkiaan noin 840. Suuri osa niistä on säilynyt meidän päiviimme saakka. Osa on valtion omistuksessa ja museoitu, osa on annettu vuokralle ja osa on myyty.

Esimerkiksi Kaarinassa on yhä jäljellä kolme puustellia. Everstin virkatalo oli Kuusiston kartano, joka on Museoviraston hallinnoima museoVaarniemen entinen kapteeniluutnantin virkatalo on myyty yksityiselle henkilölle. Mattelmäki on entinen korpraalin virkatalo ja siellä harjoitetaan tilausravintolatoimintaa.

37.

  • Lampuoti

Lampuoti (ruots. landbonde) on agraarisessa Suomessa maanviljelyyn tarkoitetun koko tilan vuokraaja. Maanvuokralainsäädännössä käytettiin termiä "lampuotitilan vuokramies". Tässä suhteessa lampuodit erosivat torppareista, jotka olivat vuokranneet vain osan vuokranantajan tilasta työvastiketta, taksvärkkiä vastaan. Mäkitupalaiset puolestaan olivat vuokranneet vain asuntotontin, eivät viljelymaata.

Lampuotien yhteiskunnallista asemaa on jossain määrin vaikea määrittää. Omaa yhteiskunnallista luokkaa he eivät periaatteessa milloinkaan muodostaneet, vaan kuuluivat torpparien ja mäkitupalaisten kanssa ns. tilattomaan väestöön. Heidän ryhmänsä oli melko vähäinen, sillä kokonaan vuokrattavissa olevia tiloja on ollut aina suhteellisen vähän.

Lampuodit eivät maksaneet tuloistaan veroja yhteiskunnalle, vaan kaikki suoritukset tapahtuivat tilan omistajalle, joka puolestaan usein nautti verovapautta. Lampuotien yhteiskunnallinen asema kävi yhä epäselvemmäksi, kun muutkin kuin verovapaat aateliset tai papit hankkivat verovapaita tiloja ja vuokrasivat näitä lampuodeille.

Keskiajalla kirkolla oli arvion mukaan noin 800 maatilaa ja usein niitä viljelivät lampuodit, jotka maksoivat vuokraa todennäköisesti enemmän kuin tavallinen tilallinen kirkon kymmenyksiä. Arviot lampuotien tuolloisesta lukumäärästä vaihtelevat. Anthoni on arvioinut, että Suomen alueella olisi ollut 1530-luvulla noin 250 kartanoa ja lampuotitiloja vastaavasti noin 720. Lampuotitilojen, kuin myös kartanoiden sijainti keskittyi erityisesti Varsinais-Suomeen, sillä siellä sijaitsi 1500-luvulla ko. tiloista noin puolet. Yhteenvedon omaisesti lampuotitilojen määrää keskiajalla on luonnehdittu "hyvin pieneksi".

Lampuotien maksamilla veroilla oli usein suuri merkitys niiden omistajien taloudelle. On arvioitu, että tavallinen verotalonpoika maksoi keskiajan lopulla kuninkaalle ja kirkolle keskimäärin 10–15 prosenttia tuloistaan, mutta samaan aikaan lampuotien vuokra, joka oli samalla myös vero, nousi 30–50 prosenttiin tilan tuloista. Myöhemmin tosin lampuoti voitiin velvoittaa huolehtimaan myös tilan veroista, mikäli tila oli ns. veroon pantua maata.

38.

Uusi aika

Suurvaltakausi merkitsi aateliston voimakasta ekspansiota myös Suomen alueella. Jatkuvasti käydyissä sodissa ansioituneet aateliset saivat hallitsijalta läänityksiä, joilla he eivät usein edes käyneet. Ratkaisu tilojen hoitoon löytyi saatujen läänitysten vuokraamisesta lampuotien viljeltäviksi. Usein myös tavalliset talonpoikaistilat joutuivat läänitetyiksi, ja useasti, eritoten Baltiasta toisenlaisiin maaomistusoloihin tottuneet, läänityksen saajat tekivät, tai ainakin pyrkivät tekemään, näistä entisistä tilansa omistaneista talonpojista lampuoteja.

Aateliston ohella myös hiljalleen kehittyvä teollisuus turvautui lampuoteihin. 1600-luvulla perustetut rautaruukit saivat privilegioita ja niiden myötä muun muassa oikeuden ostaa verovapaata maata. Ruukit viljelivät tilojaan harvoin itse, palkattujen työläisten voimin, vaan ne annettiin lampuotien viljeltäviksi. Järjestely takasi näille lampuodeille hyvin varman ja turvatun aseman. Ruukit saattoivat vaatia osan vuokrasta työnä tai ruukille sopivina tuotteina, kuten hiilinä.

39.

1800-luku

Vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa elinkeinorakenteen muutokset olivat vähäisiä, niin maatalousväestön sisäisessä sosiaalisessa rakenteessa varsinkin 1800-luku merkitsi merkittäviä muutoksia. Eräänä keskeisinä lähtökohtina olivat isojako ja vähitellen alkanut puun teollinen hyötykäyttö. Erityisen voimakkaasti tämä näkyi maata omistavan ryhmän pienemisenä suhteessa maata omistamattomaan ryhmään. Myös lampuotien määrä väheni ja heidän sosiaalinen statuksensa alkoi yhä enemmän muistuttaa torpparien asemaa.

Hyvänä esimerkkinä muutoksesta lampuotien asemasta käy Hakoisten kartano. Aiemmin kartanolla oli ollut suhteellisen vähän omaa viljelyä ja lampuodit olivat hoitaneet melko isoilla vuokratiloillaan viljelyn ja maksaneet kartanoon vuokran tiloistaan. Kuitenkin 1850- ja 1860-luvuilla kaikki nämä tilat liitettiin suoraan osaksi kartanoa ja lampuodit siirrettiin usein kartanon todellisiin torppiin. Tällöin heille tuli usein verojen lisäksi myös päivätyövelvollisuus, sillä kartanon laajentunut viljelysala vaati runsaasti työväkeä, varsinkin kylvön ja korjuun aikoina.

Oman lisänsä 1800-luvulla tilanvuokraajien ryhmään toivat lakkautettujen upseerinpuustellien, jotka olivat muuttuneet kruununpuustelleiksi, vuokraajat, jotka usein saattoivat olla myös säätyläisiä. Myös ns. Karjalan lahjoitustilojen talonpoikia pidettiin tuossa vaiheessa lampuoteina. Kokonaismäärältään kokotilanvuokraajat olivat kuitenkin vain noin 2–3 prosenttia maatilatalouden ammatissa toimivasta väestöstä, johon kuuluivat heidän lisäkseen: talonpojat, torpparit, muonamiehet, mäkitupalaiset, sekä piiat ja rengit.

Myös Karjalassa oli tilojen lampuotioikeus yleistä 1800-luvulla ja aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Suomen valtio ei kyennyt ratkaisemaan Karjalassa tilojen omistusoikeutta suurjaon yhteydessä (metsävarannoista johtuen), vaan vasta vuosina 1922–1924 annetut tilojen omistuskirjat lopettivat lampuotiuden ja tilojen haltijoista tuli niiden laillisia omistajia.

Instituutiona lampuotius menetti merkityksensä, kun tilojen verovapaudet kumottiin ja kaikki verosuoritukset ohjautuivat yhteiskunnalle. Vuoden 1918 torpparivapautuksessa ei kuitenkaan aluksi käsitelty lampuotien asemaa. He eivät voineet vielä silloin lunastaa viljelemiään tiloja omiksi torppareiden ja myöhemmin mäkitupalaisten tavoin, vaan oikeus myönnettiin heille lainmuutoksella vuonna 1919.

40.

  • Talollinen

Talollinen tai tilallinen on historiallinen, sääty-yhteiskuntaan liittyvä termi, joka tarkoittaa maatilansa omistavaa maanviljelijää tai muuta ammattikuntaa, joka omisti maatilan. Omistaja vastasi tilalle asetetuista veroista ja muista velvoitteista.

Myös talonpoika-termillä tarkoitetaan sääty-yhteiskunnasta puhuttaessa samaa asiaa, maansa omistavaa viljelijää. Muussa yhteydessä talonpoika-termillä voidaan kuitenkin kuvata myös laajemmassa merkityksessä maata viljelevää väestöä yleensä, ja eri aikoina. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa ”talonpoika”-termiä ei määritetä maanomistuksen vaan yhteiskunnallisen ja kulttuurisen aseman perusteella. Professori Teodor Shaninin mukaan talonpoika on pääasiassa perheen työvoimalla lähinnä omaa kulutustaan varten viljelevä maanviljelijä, joka on yhteiskunnallisesti alistetussa asemassa.

41.

Talonpoikaissääty

Ruotsin ja Suomen suuriruhtinaskunnansääty-yhteiskunnassa talolliset eroteltiin muista säädyistä (aatelistopapistoporvaristo), sekä myös maatalousyhteiskunnan muista väestönosista (mäkitupalaisistatorppareistakäsityöläisistä ja loisista). Erottelu perustui maanomistukseen: talolliset omistivat viljelemänsä maan, ja kuuluivat siksi talonpoikaissäätyyn, joka oli yksi nelijakoisen sääty-yhteiskunnan valtiosäädyistä. Talonpoikaissääty ei koostunut kuitenkaan ainoastaan talollisista, vaan myös muista maanomistajista – esimerkiksi teollisuuden harjoittajista, pienyrittäjistä ja maakauppiaista. Näillä ryhmillä oli erityisesti 1800-luvun loppupuolella talonpoikaissäädyssä talollisia voimakkaampi asema. Tyypillisissä mannereurooppalaisissa sääty-yhteiskunnissa ei ollut talonpoikaissäätyä erillisenä, vaan se kuului yhdessä porvarissäädyn kanssa ”kolmanteen säätyyn”.

Talonpoikaissäädyllä oli oikeus valita edustajansa valtiopäiville. Kunkin tuomiokunnan edustaja valittiin talollisten ja muiden maanomistajien keskuudesta valitsijamiesmenettelyssä. Ruotsin suurvalta-aikana niin kutsuttujen voittomaiden talollisilla ei ollut kuitenkaan edustusoikeutta: muun muassa Käkisalmen lääni luettiin voittomaihin.

Talonpoikaissäädyn poliittinen vaikutusvalta vaihteli ajasta toiseen. Suomen autonomian aikana talonpoikaissäädyn asema ja merkitys korostuivat 1800-luvun lopun valtiopäivillä, jolloin periaatteessa mitään asiaa ei voitu päättää ilman säädyn suostumista. Toisaalta talonpoikaissääty edusti vain pientä osaa maaseudun väestöstä, ja tämä oli omiaan kärjistämään yhteiskunnallisia suhteita. Suomessa säätyvaltiopäivät lakkautettiin vuonna 1906, jolloin perustettiin yksikamarinen eduskunta.